Lapset eivät voi odottaa

Vaalikampanjani keskellä seurasin kummissani läheisen lapsiperheen kamppailua hoidon saamiseksi heidän apua tarvitsevalle lapselle. Emmi, 14 vuotta, oli oireillut psyykkisesti jo aiemminkin ja käynyt vanhempiensa huolen takia psykologin luona juttelemassa asioistaan. Aiemmin Emmi ei kuitenkaan itse ymmärtänyt, että hän tarvitsi apua ja älykkäänä lapsena selitti asiat parhain päin psykologille ja siksi tapaamiset lopetettiin.

Tänä keväänä Emmin olotila paheni ja erityisesti koulussa hänelle tuli ahdistuskohtauksia, jotka johtivat jopa itsetuhoisiin ajatuksiin. Koulunkäynti ei ollut Emmille vastenmielistä, mutta tietyt tilanteet siellä olivat psyykkisesti vaikeasti hallittavia. Tässä vaiheessa Emmi itsekin tajusi tarvitsevansa apua. Emmin vanhemmat eivät saaneet aikaa mielenterveystoimistoon, vaan joutuivat menemään päivystykseen. Päivystyksestä lääkäri lähetti hänet psykiatrin ja psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Siellä tilanteen vakavuus kyllä ymmärrettiin ja todettiin Emmin olevan hoidon tarpeessa, mutta mitään ei voitu tehdä, koska hoitoihin on monen kuukauden jonot. Psykiatri ehdotti, että Emmi voisi tässä vaiheessa käydä koulupsykologin luona, jonne he kirjoittaisivat ”lähetteen” ja tiedot Emmin tilanteesta. Samalla tehtiin lastensuojeluilmoitus hyvässä yhteisymmärryksessä perheen kanssa, sillä ilman lastensuojelun tarvetta, ei ollut mahdollista saada kotiin perhetyön apua. Sosiaalihuoltolain mukaan apua tarvitsevalle perheelle on myönnettävä kotipalveluja, mutta tätä lakia ei aina noudateta.

Seuraavalla viikolla Emmi vanhempineen meni koulupsykologin luo, jonne ei mitään tietoja oltu lähetetty ja psykologin suhtautuminen tilanteeseen oli tyrmäävä: ”Asia ei kuulu hänelle”.

Vasta käynti lastensuojelussa aukaisi tilannetta! Sosiaalityöntekijä myönsi Emmin kohdalla tapahtuneen hoidossa laiminlyöntejä ja hän alkoi järjestellä perhetyönpalveluita ja lupasi ottaa yhteyttä erikoissairaanhoitoon avun saamisen nopeuttamiseksi Emmille. Nyt perhe odottaa, mitä seuraavana tapahtuu.

Kirjoitin Emmin tarinan Emmin äidin luvalla, sillä olemme yhdessä ihmetelleet, miten tällaista voi tapahtua Suomessa. Lapsi, joka tarvitsee apua, jää sitä vaille ja häntä pompotellaan paikasta toiseen. Kuulostaa kohtuuttomalta, että erikoissairaanhoidosta todetaan hoidon tarpeesta huolimatta hoidon aloittamisen resurssien vähäisyyden takia mahdottomaksi. Kohtuutonta on myös koulupsykologin kommentti siitä, ettei asia kuulu hänelle. Myös perheen kokonaisuutena huomioiminen on tähänastisen prosessin aikana jäänyt erittäin puutteelliseksi.

Apua tarvitsevaa lasta ei voida jättää tällä tavalla odottamaan ”parempia aikoja”, sillä kysymys on koko hänen tulevaisuudestaan!

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

MerjaMkisalo-Ropponen
Sosialidemokraatit Joensuu

Olen kolmannen kauden kansanedustaja Joensuusta. Valmistuin sairaanhoitajaksi vuonna 1981, erikoissairaanhoitajaksi 1983 ja terveydenhuollon opettajaksi 1991. Terveydenhuollon hallinnon tutkinnon suoritin 1993, terveydenhuollon lisensiaatin 1995 ja terveystieteiden tohtorin 1998. Vuonna 2003 opiskelin draamakouluttajaksi. Uskon, että elinikäinen oppiminen on itseensä tutustumista koko elämän ajan. Tässä asiassa ei koskaan tule täysin oppineeksi.

Ennen eduskuntaan tuloani työskentelin 10 vuoden ajan työyhteisökouluttajana. Joensuun kaupunginvaltuustossa olen kuudetta kautta ja toimin valtuuston puheenjohtajana.

Olen Eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmän puheenjohtaja, Miina Sillanpää Säätiön hallituksen puheenjohtaja sekä Kuurojen Palvelusäätiö sr:n hallintoneuvoston jäsen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu